Tähdenlentoja

Se kesäinen ompelukoneen kesytysoperaatio lasiverannan verhojen kanssa jätti pienen ompelukipinän. Kangaskaupoista löytyy aina silloin tällöin mukavia kankaita, jotka suorastaan vaativat päästä mukaan kotiin. Jokin aika sitten löysin valkoista pehmoista kangasta, jossa on kultaisia tähtiä. Aikani pyörittelin kangasta käsissäni ja tuumailtuani päätin yrittää tehdä hupparin.

Huppari siitä tulikin. Ei tosin ihan niin reilun kokoinen kuin luulin, mutta käyttökelpoinen silti. Tätäkään projektia en tosin saanut tehtyä ilman kommelluksia. Kertokaa miten on mahdollista ommella etukappaleille taskut erikorkeudelle, vaikka ne mallattiin paikalleen etukappaleiden alareunojen kanssa ja etukappaleet leikattiin yhtä aikaa. En käsitä. En toki huomannut tätä epäkohtaa aluksi… Se olisikin ollut liian helppoa J Tähän nimittäin liittyy vielä sellainen kummallisuus, että kun taskut oli ommeltu paikoilleen, ne näyttivät olevan samalla korkeudella. Mutta sitten tuli aika kiinnittää vetoketju paikoilleen. Ensin en saanut vetoketjunpäätä ja resorin taitetta täsmäämään, vaikka kuinka asettelin ja mittasin ja asettelin ja mittasin. Viimein pääsin ompelemaan. Tyytyväisenä tälläydyin uuteen huppariini ja katselin luomusta peilistä. Eipä naurattanut enää. Taskujen yläreunat olivat silminnähden erikorkeudella. Siinä sitten mietin irrotanko juuri kiinnittämäni vetoketjun vain saisiko korjattua epäkohdan jotenkin muuten. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon J Ja nyt virhe on korjattu, HUH! En kyllä edelleenkään käsitä miten se pääsi tapahtumaan...

Arvaatteko mikä tämä on? 

Ei, se ei ole kankainen puu... Ei, sen sisällä ei ole peili, vaikka kovasti muoto siihen viittaakin. Vinkkinä, että tämä liittyy erääseen pallopeliin… Se on tietysti pingismailan suojus J  Juu en todellakaan ole ryhtynyt mäiskimään pomppupalloja. Tässä on mun panokseni kyseiseen lajiin. Riittää, että yritän työkseni pysyä liikkuvien objektien perässä tai mieluiten vielä pari askelta edellä. Holtittomasti pomppiva pikku pallo ei todella ole se, mitä päivän päätteeksi tarvitsen. Tuohon lajiin olen aivan liian malttamaton ja kärsimätön. Siksi se en ole minä, vaan meidän huushollin toinen osapuoli, joka pakkaa mailan mukaansa ja lähtee hallille.

Suojukseen käytin farkkukankaan jäämät ja jotta maila saisi mahdollisimman pehmeän kuoren ylleen, laitoin sisäpuolelle pöllökassista jäänyttä samettia. Päällä kulkee vetoketju. Nyt kaikkien kuuluu huutaa kuorossa EIIIIIIIII! Niin toivon, että olisin kuullut äänenne hommaan ryhtyessäni. Nimittäin, jos on pitänyt pingismailaa kädessään ja ajattelee asiaa yhtään pidemmälle hoksaa, että mailan päällinen ja sametti eivät oikein sovi yhteen. Tutkailin kyllä mailaa, kun siitä kaavankin piirsin, mutta ajatteluprosessi hyppäsi kangasvalintojen punnitsemisen ylitse suoraan ompeluvaiheiden suunnitteluun. Lopputuloksena suojus, joka HIEMAN nahkeasti asettuu paikoilleen, kun vetää päällä olevan vetoketjun kiinni. Kyllä se kuulemma toimii ja se ajaa asiansa. Mutta toisaalta tämän arvion antoi ihminen, jonka pinna on tehty katkeamattomasta vaijerista. Mun arvio on, että huonosti menneen pelin jälkeen nahkea mailasuojus on se viimeinen niitti sille illalle. Onhan siinä toki nimilappu päällä (hyödynnetty vapaata konekirjontaa muuten), että mailan / suojuksen voi palauttaa murisevalle pelaajalle, jos uskaltaa J Ainiin mutta sehän ei ollutkaan mun maila ja suojus… Palloilunhallin väki voi siis hengittää rauhassa.